In your face, Juhani Aho, kehitysromaani, vakavanaurullisuus ja metalyriikka!

Eilistä sekavaa oloa on vaikea kuvailla. Niin se on ollut jokaisen lukukauden lopussa, kun ensin on ajatukset solmussa raapinut kokoon kymmeniä sivuja analyysitehtäviä ja opintopäiväkirjoja eri kursseille, yön pimeinä tunteina lukenut vielä kerran muistiinpanoja läpi ja viikkojen edetessä kiihtyvään tahtiin panikoinut milloin mistäkin tulevasta deadlinesta, ja sitten viimeisten palautusten ja tenttien jälkeen vieläkin parin aamun verran herää ahdistukseen kun jotain koulujuttuja pitäisi muka tehdä. No onko sitten mitään parempaa kuin “ai hitto mähän oon lomalla” -tajuamiset ja vielä perään hurja revelaatio siitä, että herätyskello ei edes ole ollut soimassa!

Tänään suuntaan taas kohti kotia. Vaikka kotipuolessa on tullut käytyä nyt syksyllä paljon useammin kuin vaikka ennen voimistelun lopettamista, on kolmen viikon Singsby-loma jotain ihan muuta kuin viikonlopun pyrähdys tai jopa torstai-sunnuntaikeikat. Ei töitä, ei koulua, ei valmennusta, vapaa-ajan lukemista (!), televisio (!), koira (<3), takkatuli, luminen ja jotenkin äärettömältä tuntuva peltomaisema takapihalla, very cool pikkusisko, kotiruuat... and the list goes on.

Viimetalvinen jääkarhu. Mulla ei edes ole yhtään oikeaa kuvaa tältä talvelta omalla tietokoneella, mikä on sinänsä vähän kurjaa, koska Helsinki on mun mielestä kauneimmillaan lumisena. 

Näkee taas ihmisiä joiden kanssa on ihan eri jutut kuin täällä Helsingissä. Oma vanha koulu ja naapurit, muut ihmiset jotka on matkustaneet maailmalta kotiin jouluksi... Jotenkin täällä “kaiken keskellä” (nojoo) kaipaa kaikista eniten sitä että se turha sälä, kaikki ne miljoonat bussit ja ratikat, kolmesataa Aleksanterinkadun H&M:ää, Stockalla parveilevat hullut elitistit ja Aleksandrian tulostusjonon taunot ja sekopäät on hetkeksi pois tieltä, ja tilalla on taas vähän aikaa sellaisia kysymyksiä kuin “mitäs sulle kuuluu?"

Ja vastaushan on että oikeasti todella hyvää. Vaikka stressaajaluonteelle hektinen kaupunki, joukkoliikenteen käsiin räjäyttänyt lumimyräkkä ja joululahjasesonki ei ehkä ole optimaalisimpia asioita, niin jotenkin nämä ansaitulta tuntuvat loman alut vie aina askeleen lähemmäs sitä että joskus osaisi vaan antaa asioiden järjestyä, kun ne sen aina väkisinkin tekee.

Hauskinta joulua.

Altruistisen asenteen väliaikainen puutostila

Romanttinen kahvilahetki varhaiskeväisenä tiistai-iltapäivänä. Herra J kysyy, mihin pöytään haluan mennä. Valitsen harvoista vapaista pöydistä sen, jonka vieressä istuu harmaahapsinen mummeli, jolla on edessään kaksi tyhjää kahvikupposta. Toisella puolella istuu kaksi naista lopettelemassa lounastaan.

Juuri kun olen saanut kinuskikakun viipaleen eteeni ja haarukan hyppysiin, mummon pöytään pyyhältää arviolta keski-ikäinen, kymmeneen eri kukkakuosiin pukeutunut nainen. Ja kuka olisi arvannut, että juotuaan ne kaksi kahvikupillista se harmittoman näköinen käpy muuttuu hyperaktiiviseksi ja alkaa solkottaa seuralaisensa kanssa kovaan ääneen – espanjaksi?

Samaan aikaan toisella puolellamme on selvästi käynnissä vimmatun tehokas kahvitauon loppukiri. Vaaleahiuksinen nainen paasaa asiakkaista, kohderyhmistä ja strategioista suu vaahdossa, ja tummahiuksinen paukuttaa tauotta tietokoneen näppäimistöä ja puristaa olkapäällä puhelinta korvaa vasten. Naiset puhuvat sekaisin sekä puhelimeen että toisilleen, ja dialogi alkaa muistuttaa Dario Fo'n absurdia farssia (sitä kohtaa, jossa pääministeriksi tekeytynyt sekarotuinen koira varastaa junailijan housut ja iskee vaalean näyttelijättären).

Sillä välin kun pääsen pohtimasta korvistani käryävän savun vaikutusta rakennuksen paloturvallisuuteen, oikealla puolellamme espanjaa puhuvien naisten määrä on kolminkertaistunut. Yksi naisista änkeää harmaahapsisen viereen sohvalle tehdäkseen tilaa uusille tulokkaille. Hän tönäisee minua kasvoihin takapuolellaan.

Yritän kaikin voimin keskittyä vastapäätä istuvan nuorukaisen tummansinisiin silmiin. On suorastaan aggressiivinen olo. Tekisi mieli ottaa kolmen euron kahvikuppi ja tyhjentää se prameaa, miljoona vuotta vanhaa, suorastaan muinaista vihkisormustaan sadan desibelin voimalla esittelevän señoran päähän. Nousta seisomaan, mäsäyttää kinuskikakunpala keskelle tietokoneen näppäimistöä, huutaa jotain nasevaa ja nerokasta, pyyhkäistä tarjotin pöydältä lattialle ja häipyä paikalta niin kuin amerikkalaisissa elokuvissa häivytään räjähtävän auton tai talon luota.

Toisin sanoen: kahvilaan tyhjästä tupsahtaneen Korkeasaaren takia haluan käyttäytyä kuin viisivuotias.

Siitä huolimatta juon kahvin kiltisti loppuun, haen santsikupin ja pidän suuni kiinni. Minä olen 21-vuotias, säyseän näköinen humanistiopiskelija, jonka kotona odottaa vielä keskeneräinen kandidaatintutkielman raato. Mikä minä siis olen käskemään keski-ikää lähestyvää, ylimeikattua uranaista valitsemaan joko työt tai kahvitauon siitä mitättömästä syystä että molempien toteuttaminen samaan aikaan saa koko muun ihmiskunnan sokean raivon valtaan?

Niinhän se nimittäin on, että kenenkään ei tarvitse itsenäisesti ajatella oman toimintansa vaikutusta vähäpätöisiin kanssaihmisiin. Minunhan kuuluu käyttää aikani omien oikeuksieni maaniseen kyttäämiseen ja niistä nipottamiseen, mikäli haluan tulla huomioiduksi täysivaltaisena kansalaisena. Tämä siksi ettei kenenkään tarvitsisi turhaan ajatella muita ihmisiä, varsinkaan niitä tehottomia lorvailijoita jotka haluavat juoda kahvinsa maidolla höystettynä sähköpostin sijaan.

Muistaakseni kinuskikakku oli sentään melko hyvää, vaikka en ole varma, mitä hyötyä siitä kenellekään oli, kun en tehnyt universumille elintärkeää palvelusta ja päivittänyt sijaintiani Facebookiin tai edes puhunut puhelimeen kakun mussutuksen lomassa.